Voi voi tätä elämää. Niin paljon tapahtunut, tarkalleen ottaen kaikille mun läheisille ihmisille. Yksi hyvä ystäväni on ihan lääpällään uuteen kundikaveriinsa jonka tapas vasta reilut pari vkoa sitten ja toinen taas sai juuri pakit "elämänsä rakkaudelta". Outoa on etten mä oikeestaan välitä että asioita tapahtuu jotenki vaan kaikille muille paitsi mulle, oon jo tyytyny sivusta katsojan rooliin. Sitä paitsi on niin empaattinen ihminen että elän yhdessä mun läheisten kanssa läpi kaikki nää jutut. Mun omassa elämässä päällimmäisenä just nyt on vaan lähinnä koulu: selviänkö mä nyt siitä vai en. Ajatus amikseen vaihtamisesta houkuttaa: pääsis tekemään sitä mitä oikeesti haluaa. Mutta toisaalta mä olen aina tiennyt suorittavani vähintäänkin yo-tutkinnon, ellen sitten jopa ahkerana tyttönä suuntaa yliopistoon. Mutta ei kai sille mtn voi jos opinnot ei vaan suju. Mä oon miettiny jo useampaan otteeseen että tulenkohan mä katumaan katkerasti jos mä nyt vaan lopetan lukion. Mut oikeestaanhan pitäis vaan yrittää elää hetkessä: murehtimatta menneitä tai tulevaa. Mikä mulle sitten on tärkeetä just nyt? Ystävät. Jotenkin ihmissuhteet on ollu mulle viime aikoina tärkeempiä kuin koskaan ja musta tuntuu oikeesti etten pärjäis hetkeekään ilman ystävien tukea. Ja on se vaan jotenkin hienoo että on uudessa koulussakin päässy tutustumaan ihaniin ihmisiin vaikka välillä siellä onkin niin helvetillistä ettei tekis mieli enää koskaan palata sinne. Mut oikeestaan se nyt vaan johtuu siitä että oon melkein kaikilla tunneilla niin kujalla että voisin ampuu itteni ja jotenkin on vaan niin tuskasta tuntee olonsa niin helvetin vähä-älyiseksi. En oo oikein koskaan ajatellu olevani oikeesti tyhmä, vähän vaan sekopäinen, mutta nyt musta tuntuu ettei mulla äly riitä edes kaikkein yksinkertasimpien juttujen ymmärtämiseen. Mutta juu, nyt ei kuitenkaan koulu jutut pyöri niinkään mielessä kuin se tämän päiväinen välikohtaus jossa eräs mun ystävä päätti sanoa suoraan pitkä aikaiselle ihastukselleen "mä rakastan sua" ja saikin vastaukseksi "mä haluan olla vain kaveri". Tottakai tollanen riipasee sydämestä ja loukkaa syvästi mut ehkä tällä mun kyseisellä ystävällä on tapana dramatisoida asioita vähän liikaa, joten ehkä se jonkin ajan masistelun jälkeen pystyy unohtamaan koko jutun. Ja varsinkin kun me järkkätään porukalla sen luokse piristys bileet ens vkolopulle. Mutta suoraan sanottuna mä en olis kyllä toiminu samoin tuossa tilanteessa kuin mun kaveri toimi. Se ei ollu tuntenu ees koko kundia kovin kauaa mut oli rakastunu kuulemma ensi silmäyksellä ja sillon kun ne oli ollu kavereita salaa unelmoinu siitä. Ilmeisesti tunteiden sisällä pitäminen kävin vaan sietämättömäksi (tosin se ehti kyllä tilittää asiasta useampaan otteseen kaikille meidän kaveripiirissä..) ja sen oli pakkoo kertoo. Mä ainakin olisin vaan odottanu kiltisti että jätkä tekee alotteen ja jos ei tee niin voi voi, olisin koittanu unohtaa koko tyypin. Mutta kukin tavallaan ja kieltämättä aika ihailtavan rohkee veto. Mä oon itse asiassa luonteeltani just päinvastainen: Mä pidän kaiken sisällä niin pitkään kuin mahdollista ja ihastuksista kerron hädin tuskin edes ystävilleni ja sittenkin kun on pakko puhua suoraan niin koitan kierrellä ja kaarrella. Joku sukuvika varmaan, koko perhe yhtä perisuomalaista tuppisuu sakkia. Ja muutenkin oikeista Tunteista isolla teellä puhuminnen on vähän bläh. Yleensä oon aika pikku prinsessa mut löytyy musta tää äijä puolikin joka tykkää harrikoista, amerikan raudoista ja räkäkänneistä eikä ikinä puhu tunteistaan. En sitten tiiä onko se hyvä vai huono juttu. No niin mutta taidan painua pehkuihin.
"Good morning! And in case I don't see you: good afternoon, good evening and good night!"