Oon yleensä hyvin harkitsevainen ihminen ja joskus se todella ärsyttää mua. Tietysti välttyy tekemästä tyhmiä virheitä kun aina ajattelee asiat loppuun asti -paitsi tietysti kun minä olen kyseessä niin...-, mutta joskus toivoisin että uskaltaisin useammin tehdä asioita hetken mielijohteesta. Hullujen ideoiden äkillinen toteuttaminen tietysti toteutuu normaalia sujuvammin pienessä maisteessa. Moraali on kemiallinen aine joka liukenee helposti alkoholiin ja samoin taitaa olla järki ja pelko. Eilen kävin kattomassa kaverini yhden miehen orkesteria ja koska oli ihan helvetin kylmä ilta tilattiin kuumaa rommia. Yleensä en ees pidä rommista mutta se kieltämättä maistui aika mukavasti siinä kylmänä loppukesän iltana, auringonlasku horisontissa ja hyvää musiikkia ja niinhän se nousi aika mukavasti päähän. Mulla on muutama luottettava juttukaveri mesessä joista tietää että niille voi aina tulla selittää ties mitä, erityisesti yöllä meillä on unettomien ihmisten "kerhon" kokoontumisia. Eilen keikalta kotiin tultuani ei väsyttäny tippaakaan ja menin siis tapani mukaan koneelle ja tapansa muukaan muutama muukin oli koneella siihen aikaan. Yhdelle kundille, joka sattuu asumaan tässä lähistöllä, menin sitten hetken juttutuokion jälkeen ehdottamaan että lähdetään toki kupille yhdessä (tyypi oli valittanut tylsyyttään niin että säälitti ja muutenkin pyytänyt mua ulos jo monta kertaa ennenkin, enkä ollut tietenkään suostunut lähtemään mihinkään, syystä tai toisesta...) ja yllätys yllätys, hän suostui. En edes muista kaikkia yksityiskohtia tästä spektaakkelista, paitsi tietysti sen että emme missään vaiheessa nähneet toisiamme. Lähdin mesestä ennen kuin tapaamis paikka oli lyöty lukkoon ja lähdin ulos vaeltelemaan. Vasta kun olin istunut lähipuistossa ehkä vartin keinumassa, tajusin ettei mulla ole edes kännykkä mukana. Jostain syystä en kuitenkaan mennyt kotiin hakemaan sitä tai kirjautumaan takas meseen vaan jäin vielä toiseksi vartiksi sinne puistoon. Ehdin pummia tupakkaa puistoon tulleelta apaattiselta nuorisoporukalta ja lähdin sitten kotiin nukkumaan. Että semmonen ilta. Nyt en tiedä uskallanko jutella enää kyseiselle kundille. Oon tässä ollu ihanassa kesäflunsassa, tosin ei sillä nyt niin väliä kun sääkin on kuin lokakuussa. Koulut alkaa kuitenkin maanantaina ja tää tauti ei tunnu olevan lähdössä mihinkään, että mukavaa mennä kipeänä kouluun ja annanpa räkäisenä varmasti hyvän ensivaikutelman. Olen siis menossa lukion ykköselle ja tunnen läheisesti koulustani tasan yhden ihmisen. Kukaan muista kavereistani ei päässyt samaan lukioon koska sen keskiarvo on niin korkea. Sinänsä häpeän sitä että valitan koko ajan ettei edes huvita mennä mihinkään lukioon, kun jotkut eivät saaneet koulutuspaikkaa ollenkaan. Ei tietenkään ole itsestään selvyys että itsekkään selviän lukiosta hengissä. Haaveilen keskeyttämisestä jo ennen kuin olen edes yrittänyt ja pelkään koeviikkoja kuollakseni. Lähiaikoina ei ole mennyt päivääkään etten olisi unelmoinut aikakoneesta jolla pääsisin takaisin siihen päivään kun lähetimme yhteishaku lomakkeet että voisin laittaa opiskelupaikakseni amiksen kosmetologilinjan. Se vain sopisi mulle niin hyvin kun en ole oikein sitä opiskelija tyyppiä vaikka koulussa aina jollain tavalla olen hyvin pärjännytkin. Tietysti koko suku olisi pettynyt minuun karvaasti jos en olisi edes yrittänyt pärjätä lukiossa, mutta minähän omaa elämääni elän eivät he. Mietin miten elämäni olisi mennyt jos olisin vaikka nyt muuttanut tampereelle ja aloittanut kosmetologin opinnot, niinkuin haaveilin ja yhäkin mietin sitä. Valmistuttuani olisin voinut lähteä Lontooseen töihin mutta nyt joudun opiskelemaan vielä monta vuotta ennen kuin voin edes unelmoida töihin menemisestä. Kuuntelen nyt Led zeppelinin Stairway to heavenia ja en voi olla miettimättä että biisin lyriikat ovat suoraan elämästäni. Kyseisen biisin kuulin ensimmäisen kerran ehkä äidin massussa ja siitä lähtien olen rakastanut bändiä yli kaiken. En tietenkään pienenä vielä ajatellut lyriikoita biiseissä niin syvällisesti mutta se taitaa johtua siitä etten luonnollisestikkaan ymmärtänyt niistä sanaakaan. Nyt tosin olen jo pitkään tuntenut jonkinlaisen yhteyden erityisesti Stairway to heavenin lyriikoihin, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Ja tiedän kyllä että biisi on jo hiukan kulunut saavuttamansa suosion ja jopa jumaloinnin takia. Biisihän on jopa nimetty parhaaksi rockkappaleeksi ikinä. Mutta minkäs mä sille voin että olen toivottamasti rakastunut Jimmy Pageen (tästä sydäntä riipivästä rakkaudestani lupaan kertoa vielä joku päivä lisää, se on nimittäin pitkä tarina) ja tunnen että hän kirjoitti tuon biisin juuri minulle, vaikkei äítinikään tainnut olla vielä syntynyt silloin... Olen realisti ja skeptinen kaikkia taikuus hömpötyksiä kohtaan mutta silti... Tunnen 70-luvun niin läheiseksi itselleni ja koska olen niin naurettavan pikkuvanha ihminen tunnen itseni välillä mummoksi joka eli kultavuotensa juuri rakkaudenkesän, seksuaalisen-, heavyrockin ja punkin vallankumouksen aikoihin ja tämä 2000-luku tuntuu todella vieraalta ja liian modernilta. Rakastan sen ajan muotiakin, kaikesta upeasta musiikista puhumattakaan. Ainoat harvat hyvät asiat tänä päivänä ovat netti, ämppärit ja Musen kaltaiset mestarilliset bändit. Mutta netin totaalisesta romahtamisestakin on ollut puheita, musiikkikin on parasta livenä ja.. noh, Musesta ei löydy kyllä mitään pahaa sanottavaa. Voisin kirjoittaa tästä aiheesta loputtomiin mutta en ehkä kuitenkaan viitsi. Laitan teetä tulemaan ja fiilistelen vähän lisää Led zeppeliniä, erityisesti Babe I'm gonna leave you saa aina karvat pystyyn, tosin ei todellakaan lyriikoitten puolesta, mutta muuten, ah!


pahoittelen kaikkia kirjoitusvirheitä mutta en jaksa tarkistaa kirjoituksiani jälkikäteen...

"He says the sun came out last night. He says it sang to him."